Pentujen mielestä kokemus oli valtavan ällöttävä ja kamala. Sellaisella harjalla otettiin 15 sekuntia harjaamalla suusta, tarkemmin ottaen ylhäältä ikenen ja posken välistä näytteet, ja kaksi näytettä/pentu. Pitihän sitä sitten huutaa ja rääkyä täysillä testiä otettaessa, kuten pienen porokoiranpennun nyt kuuluukin. Ja kun tämä kamala rääkkäys oli suoritettu, lykättiin pentuihin vielä mikrosirut, ja sehän oli myös ihan järjetöntä niiden mielestä. Palkaksi oli kuitenkin rapsutuksia, ja milkkistä ja mammakoiran kainaloa, joten ehkä se korvasi tämän suureen vääryyden, mitä he elämässään kokivat.
Pennut viilettävät jo aika hyvin pitkin laatikkoa. Kukaan ei vielä ole kokeillut tunkea pentulaatikon reunan yli, mutta tuskin siihen montaa päivää enää menee. Kauhea hulina ja mekastus alkaa, kun menee tuohon laatikon viereen ja höpisee nappuloille. Pienet hännät huiskaa jo, kun ihminen tulee heitä katsomaan. Ovat välillä seikkaileet pentulaatikon ulkopuolella, mutta kun typerä kasvattaja ei ole asentanut mitään brittiläistyylistä näppärää kankaista kokolattiamattoa, niin eihän pikkuhobitit oikein pysy tuossa liukkaalla muovimatolla oikein pystyssä. Yritystä kuitenkin kovasti on, ja pienen urheiluhetken jälkeen naperot uuvahtavatkin tyytyväisinä takaisin laatikkoon unille. :)
Tällä viikolla jossakin vaiheessa aletaan myös se kiiinteän ruoan maistelu. Sitten onkin jauhelihaa joka paikka täynnä. Jei, sitä odotellessa.
Ai niin, ja kysäisin DNA-testistä labralta, että kuinka kauan tuloksissa suunnilleen menee, niin parisen viikkoa kuulemma. Kauhean kauan näinkin malttamattomalle ihmiselle. Mutta, ei auta kuin odotella. Pah.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti